Viikko sitten italialaiset saivat äänestää melko merkittävistä asioista: vesilaitosten yksityistämisestä, ydinvoimaloiden rakentamisesta ja ministerien syytesuojasta.

Kaksi ensimmäistä olisivat suomalaisistakin takuulla kiinnostavia asioita: monet tahot himoitsevat Suomen pohjavesiä ja ydinvoima on jo eduskunnassakin luokiteltu "omantunnon kysymykseksi", jossa puoluekuria ei ole. Kansanedustajat äänestävät siis ydinvoimasta miten sattuu, ihan fiilispohjalta, eikä äänestäjillä ole sen suhteen senkään vertaa kuluttajansuojaa kuin yleensä. Ydinvoimakysymys on hyvä esimerkki siitä, että edustuksellinen demokratia tarvitsisi kipeästi tuekseen sitovia kansanäänestyksiä.

Ben Zyskowicz on eri mieltä:

Ben Zyskowicz vastustaa kansanäänestyksiä by petrikaivanto

Wikipedian mukaan Italian perustuslaki tuntee kaksi eri kansanäänestysmuotoa: kansanäänestys ja perustuslakiäänestys. Kansanäänestyksellä voidaan Italiassa vain kumota jo voimaan tulleita lakeja ja äänestyksen järjestämiseen tarvitaan joko 5 maakuntaneuvoston päätös tai puolen miljoonan äänioikeutetun allekirjoittama adressi.

Perustuslakiäänestys puolestaan on järjestettävä, mikäli perustuslain muutos on hyväksytty pienemmällä kuin kahden kolmasosan enemmistöllä parlamentin jommassa kummassa huoneessa ja viidesosa joko edustajainhuoneesta tai senaatista kansanäänestystä vaatii, tai 5 maakuntaneuvostoa tai puoli miljoonaa äänioikeutettua.

Vaikka nämä oikeudet kirjattiin Italian perustuslakiin jo 1947, niin täydentävän lainsäädännön, joka täsmensi miten äänestykset pitää järjestää, valmistumiseen meni vuosikymmeniä. Ensimmäistä kertaa kansanäänestysvälinettä päästiinkin käyttämään vasta 1974, kun muutamaa vuotta aiemmin sallittu avioero pyrittiin kieltämään.

Tuolloin 1974 italialaiset prosentein 59,3–40,7 päättivät pitää avioeron sallittuna. Äänestysprosentti oli huikea 87,7%.

En voi olla tässä yhteydessä muistuttamatta, että Italian euroviisu ja sitä myöten koko euroviisufinaali joutui kotimaassaan boikottiin, koska sen nimi oli Sì. Kyllä-ääni oli vaaleissa ääni avioerojen kieltämiselle ja Italian yleisradio pelkäsi, että ennakkosuosikin kappaleen nimi koettaisiin jonkunlaisena kampanjointina. Niinpä RAI näytti vasta yli kuukauden viiveellä, kuinka joku omituinen ruotsalaiskvartetti Agneta, Björn, Benny ja Annifrid jättivät taakseen mm. ennakkosuosikki Gigliola Cinquettin ja Olivia Newton-Johnin! (Lähde)

1987 italialaiset jo käytännössä kumosivat ydinvoiman kansanäänestyksessä ja ovat siitä asti maksaneet maailman kalleimpia sähkölaskuja.

1993 mm. julkinen puoluetuki ja mietojen huumeiden henkilökohtaisesta käytöstä seuraavat rangaistukset poistettiin. Koska Suomessa?

1995 mm. torjuttiin Italian yleisradioyhtiö RAIn yksityistämissuunnitelmat ja poistettiin automaattiset AY-maksut

Tämän jälkeen ei mikään kansanäänestys olekaan innostanut italialaisia uurnille tarpeeksi suurin joukoin, sillä vaadittava äänestysprosentti on 50%. Kunnes tuli viime viikonlopun jytky!

Kansanäänestyksiä harrastetaan toki muuallakin. Toukokuussa maltalaiset äänestivät avioeron lailliseksi, viimeisenä Euroopan maana. Sen saamiseksi tosin edellytetään pitkää asumuseroa ja sopua mahdollisten lasten elättämisestä ja holhouksesta.

Da-da-dam...

Ovatko suomalaiset niin tyhmiä ja holhottavia, että meitä voi päästää äänestämään sitovissa kansanäänestyksissä? Nykyeduskunnalta tätä ei ole vielä kysytty, mutta edellisen eduskunnan enemmistö oli sitä mieltä Iltalehden ja Oikeusministeriön gallupissa, jonka mukaan enemmistö kansalaisista kyllä haluaisi lisää kansanäänestyksiä.

On aivan selvä, että Lissabonin sopimus ja Euroopan vakausmekanismi ovat sellaisia hässäköitä, joista olisi pitänyt järjestää sitova kansanäänestys. Jos oikein Suomen perustuslakiin katsotaan ja löytyy puolueettomia ja korrutoitumattomia tuomareita (ih-hah-haa, hepo hirnahtaa), niin voipi lopputulemana olla, että näihin sitoutuneet hallitukset ja niiden puolesta äänestäneet kansanedustajat ovat saattaneet syyllistyä maanpetosrikoksiin. Mikko Ellilä onkin tehnyt kantelun Portugalin tukipaketista.

Olen myös sitä mieltä, että eräistä jo tehdyistä ellei sitten kaikista perustuslain muutoksista olisi ollut enemmän kuin paikallaan järjestää sitova kansanäänestys. Esimerkiksi ristiriita kansan suoraan valitseman presidentin valtaoikeuksien ja tämän kevään hallitussekoilun välillä on melkoinen, mutta se on toinen juttu, josta jo uudenvuodenpuheessani turisin.

Sanonpa vain tähän daa-da-dam, daa-da-dam, alla kiitää autostradam. Helvete Oskar!

Argentiina on tunkeutunut Italian rinnalle lempimaakseni ja puolustan sitä leijonaemomaisesti, jos tarvetta ilmaantuu (1, 2) Aika paljon vähemmän Argentiinan kohdalla, koska se on niin kaukana ja suhteet kovin vähäisiä.

Suomalaisten heikko itsetunto on ikuisuusaihe, josta monet ovat tehneet elämänuran tai bisneksen ja onhan siinä toki perääkin, kun pitää ihan maabrändityöryhmä nimittää listaamaan kaikenlaisia itsestäänselvyyksiä, valheita ja utopioita. Brändiraportissa on varmasti paljon hyvääkin, mutta tämä ei nyt ole aiheeni.

Takaisin ruohonjuuritasoon: monia suomalaisia tosiaankin vaivaa suuri huoli siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Sata vuotta sitten Suomi pääsi maailmankartalle, kun urheilijamme saivat marssia omien tunnustensa alla, vaikka kuuluimme Venäjään. Sen jälkeen olemme määritelleet itsemme suuressa määrin harvojen menestyjien kautta. Niin, ja toisten mielipiteiden. Conan O'Brien -ihailu vertautuu minusta kiusallisen hyvin vaikkapa Borat-elokuvan kieltämiseen Kazakstanissa.

Tämmöistä harvemmin tapaa suuremmissa tai vanhemmissa sivistysmaissa, koska niissä yleensä kansallistunnon merkitys on pienempi. Esimerkiksi italialaisia kiinnostaa olla italialaisia lähinnä vain silloin, kun Italian maajoukkue pelaa MM-kisoja, mutta muuten heidän identiteettinsä on paikallisempi. Institutionaalisen kansallismielisyyden ääripäätä edustaa taas vaikkapa 20 vuotta sitten itsenäisyytensä takaisin saaneen Latvian liputuspakko.

AUTOESTIMA ARGENTINA

Argentiinassa törmäsin myös huonoon kansalliseen itsetuntoon. Historia on kovin erilainen kuin Suomen, mutta tärkeä yhdistävä tekijä on maantieteellinen etäisyys Eurooppaan. Ennen lentomatkailua se vasta pitkä olikin. Tänä päivänäkin rahtilaivamatka Hampurista Buenos Airesiin kestää kuukauden.

Vierailta kysytään useasti: "¿Te gusta Buenos Aires? Te gusta Argentina?". Tykkäätkö? Se on toisaalta urbaania kohteliaisuutta, mutta toisaalta kollektiivista huolta siitä, mitä Argentiinasta oikein muualla ajatellaan tai tiedetään. Ikävä Eurooppaan ja eurooppalaisuuden vaaliminen on silmiin pistävää: Buenos Airesia kutsutaan ylpeästi Etelän Pariisiksi, vaikka on siinä Lontoota, Roomaa, Madridia ja Berliiniäkin.

Argentiinalainen historioitsija Felix Luna kirjoittaa teoksessaan Breve historia de los Argentinos provosoivasti: "Olkaamme rehellisiä: me emme ole lainkaan latinalaisamerikkalaisia". Ilman rotutohtoroinnin approbaturiakin sen voi todeta: Argentiinaa ovat merkittävästi muovanneet myös maahanmuuttajat pohjoisemmasta ja itäisemmästä Euroopasta. Sitten on tietysti myös alkuperäisväestön ja afrikkalaisten orjien surkea kohtalo, jonka vuoksi Argentiina on edelleen maailman "valkoisimpia" maita. Argentiinalaiset samaistuvat enemmän Eurooppaan kuin suurin osa Amerikan mantereiden asukkaista. Lunan teoksen inspiroimana syntyi tangolaulelmani Kaukaisin Euroopan maa.

Argentiinalaiset eivät häpeile samoja asioita kuin suomalaiset. Eurooppa-kaipuuseen liittyy tietysti vertailu Eurooppaan ja huono itsetunto on pitkälti peräisin siitä, että Eurooppa on karannut monessa tilastossa kauas. Argentiinan BKT oli 1929 maailman neljänneksi suurin. Heitä hävettää ennen muuta, miten kaikki on onnistuttu sössimään niin pahasti, että joku Suomikin on mennyt ajat sitten ohi… Monen muun demokratian rakentamisen kanssa kompastelleen kansakunnan tavoin argentiinalaiset sanovat, että heidän maataan on siunattu luonnonvaroilla mutta kirottu politiikalla. Ei ihme, että Argentiinassa nostalgia edelleen kohdistuu aikaan, jolloin Gardel lauloi ja Argentiina oli maailman rikkaimpia maita.

PELOTTELUA

Suomen herraonni loppui eräiden mielestä jo Mannerheimiin, mutta viimeistään Kekkoseen. Itsetuntoa ja kansallista omakuvaa ovat kehittäneet Kekkosslovakian jälkeisessä vapaudessa lähinnä Curt Lindströmin luotsaamat Leijonat ja muuan rovaniemeläinen Kiss-fani, joka räjäytti nationalismin pahimmasta linnakkeesta pölyt pois. Ja Nokia... Vitsi, vitsi.

No, totta puhuen suomalaiset ovat kansainvälistyneet paljon enemmän ja nopeammin kuin suuri osa maailman ihmisistä. Muutos elinaikanani on ollut raju. Koska olen tavannut aika monessa muussakin maassa juntteja, sivistymättömiä, nurkkapatriootteja jne., tämä jatkuva suomalaisen eliitin harjoittama itseruoskinta, monikultturismi ja ylhäältä ohjattu kansainvälisyyspaska on alkanut ottaa minua päähän.

Huonoa itsetuntoamme on myös ovelasti käytetty meitä vastaan, kun meitä on ajettu mukaan kaikenlaisiin kansainvälisiin sopimuksiin. Maahanmuuttokeskustelussakin vakioargumentti on "kansainväliset sopimuksetkin velvoittavat". Tämä priimuksena oleminen alkaa vituttaa monia. Minäkin, entinen ja osin nykyinenkin federalisti, alan esimerkiksi oikeasti miettiä, että romahtaisiko taivas todella niskaamme, jos eroaisimme EU:sta. Enpä usko.

Juuri tällä hetkellä yritetään jo antaa sellaista kuvaa, että Suomi joutuu aasinhattu päässään nurkkaan häpeämään, mikäli se äänestää Timo Soinin pääministerikseen. Itävaltalaisten kättelykielto vuonna 2000 Jörg Heiderin Vapauspuolueen noustua hallitukseen oli lapsellista kiukuttelua, mikä toki ei ole ihme, koska sitä olivat suhmuroimassa Paavo Lipponen ja pari muuta sosialistia.

Tuommoinen ei enää toimi, joten nyt kansaa yritetäänkin ulkomailta asti pelotella, että euron ja Euroopan Unionin kasassa pysyminenkin on suurin piirtein persujen voiton suuruudesta kiinni.

Käy kuinka käy, olen sitä mieltä, että vaikka Perussuomalaiset saisivat 50 % äänistä, se on muulle maailmalle aika yhdentekevää. Suomalainen konsensus ehkä hakee hetken uriaan, mutta mitään suurta muutosta ei tapahdu. Siksi pyydänkin kaikkia muutokseen kykeneviä kauniisti äänestämään Muutosta, niin paljon kuin muutos pelottaakin ;)

PS. Vaikka perussuomalaisten mainostaminen kaikilla rintamilla (jopa tuossa PS-lyhenteessä) on mennyt ihan kohtuuttomuuksiin, niin Muutoksen kulttuuriministeriehdokkaana haluaisin muistuttaa että Persujen Kari Tykkyläinen on ilmoittautunut liikenneministeriehdokkaaksi. Ei ole syytä sitten kellään syyttää peiliä, jos naama 17.4. näyttää väärältä, Soinilta tai Tykkyläiseltä… Sellaista se demokratia on.