Maahanmuuttopolitiikka - eurooppalaista ahneutta

Maahanmuuttofilosofia ontuu


Maahanmuuttoilmiön ympärillä käyty keskustelu on ollut varsin yksioikoista ja puutteellista. Tällainen kannanotto oli hiljattain (HS 23.1.2010) julkaistu prof. L.Hannikaisen kirjoitus "Suomessa on syytä sallia uskonnolliset tunnustukset". Ollessaan samalla Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission jäsen, hän aivan kuin virkansa ja palkkansa puolesta* joidenkin eurooppalaisten mallimaiden mukaan siltä istumalta suosittaa huivin käyttöä kouluissa ja minareettien rakentamista Suomeen.
Hannikaiselle ja muille hänenkaltaisilleen monikultturismin ja globalismin kannattajille on käynyt niin, etteivät he näe metsää puilta. He vain kulkevat silmät ja pää sokaistuna muoti-ilmiöiden perässä koettaen kalastaa suosiota ja pisteitä itselleen. Samalla he ovat menettäneet
kosketuksensa kotimaahansa ja kansaansa ja luulevat maailmankansalaisten olevan keskenään kuin veljiä ja sisaria. He eivät muista, että maahanmuutossakin on kysymys kulttuurien kamppailusta ja valtataistelusta, jotka iän kaiken ovat kuuluneet ihmisten elämään. Sanotaan, että lait ovat syntyneet tavoista satojen, tuhansien vuosien aikana. On mahdotonta jo esimerkkienkin valossa uskoa, että usean eri kulttuurin vahvasti erilaiset tavat sopeutuisivat toisiinsa tuosta vaan. Nämä ongelmat ovat ovat vallinneet esim. Lähi-idässä jo vuosikymmeniä, eivätkä näytä laantumisen merkkejä. On kyllä mielestäni olemassa ratkaisu ongelmiin:* kaikki maailman ihmiset kattava valistus, koulutus ja vapaa tiedonsaanti ilman uskontojen painostusta. Tämä utopia on mahdollista, mutta toteutuu äärettömän hitaasti ja vaivalloisesti.

YK:n suositukset pakolaisongelmien ratkaisuja varten olivat varmasti realistiset ja oikeansuuntaiset toisen maailmansodan jälkeen. Oli tärkeätä auttaa sodan jaloista selviytyneitä ihmisiä jälleen ihmisarvoiseen elämään. Vuonna 1951 perustettu erityisjärjestö UNHCR ja sittemmin Geneven pakolaissopimus lisäsivät ratkaisevasti pakolaisstatusta hyväksyessään perusteiksi mm. vainoamisen rodun, kansallisuuden, uskonnon, yhteiskuntaryhmän tai poliittisen mielipiteen takia. EU:n direktiivit olivat näiden suositusten kanssa yhdensuuntaiset, joskin tällä hetkellä niitä tarkistetaan ja yhdenmukaistetaan. Mutta nämä tavoitteet ovat ikävä kyllä kääntyneet lähes päälaelleen alkuperäisiin nähden. Euroopassa vaeltaa edestakaisin arvioiden mukaan jo lähes kymmenen miljoonaa pakolaista puhumattakaan arvioidusta siirtolaismäärästä, jonka arvellaan olevan koko maailmassa toistasataa miljoonaa.

Väestömäärältään todella pieniin valtoihin, kuten Suomeenkin, on poliittisen eliitin toimesta luotu byrokratiakoneisto, jonka henkilöstömäärä ja budjetti* on kasvanut valtavaksi. Esimerkiksi vastaanottokeskuksia maassamme vuonna 2008 oli yksitoista. Niiden lukumäärää on suunniteltu kasvatettavaksi viiteenkymmeneen. Arvioiden mukaan näissä olisi käsittelyä odottamassa n. 10 000 ulkomaalaista. Lisäksi v.2008 otettujen ankkurilasten perheenyhdistämisen kautta Suomeen odotetaan n. parin-kolmen vuoden kuluessa saapuvan n. 8 - 10 000 perheenjäsentä. Vuonna 2009 luvut kasvannevat n. 50%, eli perhesidonnaisuus tuottaisi yhä suurempia määriä ulkomaanlaisia.
Tilastokeskuskin on ottanut väestöennusteissan ulkomaalaisten muuttovirrat huomioon. Tällä vauhdilla maamme väkiluku ylittäisi kuuden miljoonan rajan jo n. kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Ulkomaalaisten osuus kasvaisi näin ollen reippaasti miljoonaan ja talouskasvun pitäisi jatkua. Näin lyhyessä ajassa suomalaisen historian loppu alkaisi jo häämöttää. Kysymys on siis olemassaolon taistelusta: voiko pieni kansa säilyä kansainvaellusten jaloissa elinvoimaisena, vai pyyhkiytyykö se pois yhdellä huitaisulla maailman kartalta. Siitä on nyt kysymys.
Byrokratiarintama maahanmuuton ja monikulttuurisuuden takana on laaja: Työvoimaministeriö, sisäasianministeriö ja siihen kuuluvat maahanmuuttovirasto ja -ministeri, opetushallitus, eri kansalaisjärjestöt kuten SPR, Pakolaisapu, Suomen YK-liitto, n. 700 erilaista yhdistystä ympäri Suomea ja päällimmäisenä tietysti eduskunnan ja hallituksen maahanmuuttoa koskevat tavoitteet ja säädökset.
Tämä rintama vyöryy tuotoksineen Suomen kansalaisten ylle ja alkaa uhkaamaan normaalin elämän perusteita. S. Huntington sanoo kirjassaan "Kulttuurien kamppailu" :
"Kuten olemme nähneet, muiden maiden johtajat ovat toisinaan yrittäneet luopua kulttuurisesta perinnöstään ja siirtää maansa identiteetin kultturista toiseen. Toistaiseksi yksikään ei ole onnistunut, vaan sen sijaan he ovat luoneet skitsofreenisia epätietoisia valtioita. Vastaavalla tavalla amerikkalaiset monikultturistit hylkäävät maansa kulttuurisen perinnön. Sen sijaan, että yrittäisivät identifioida Yhdysvallat johonkin toiseen kulttuuriin, he haluavat luoda valtion monista kulttuureista, mikä tarkoittaa valtiota, joka ei kuulu mihinkään kulttuuriin ja jolta puuttuu kulttuurinen ydin. Historia osoittaa, että yksikään tällä tavalla rakennettu valtio ei kestä pitkään yhtenäisenä yhteiskuntana." (s.391)
Huntington varoittelee suurta jättivaltiota länsimaisen kulttuurin tappiosta monikultturismin edessä. Miten pieni Suomi voisi selvitä samanlaisesta vaikutteesta? Mielestäni ei mitenkään. Pienen kansan elinehto on sen oma ja vahva kulttuuri. Naapurimaamme Viro on ollut kovien paineiden alla pitkään. Miten se on selvinnyt niistä ehyenä? Vahvan identiteettinsä ja kulttuurinsa ansioista. On jopa käytetty ilmaisua: Viro selvisi miehityksestä kuorolaulun avulla.

Vielä kovemmin länsimaita varoittelee antiikin kulttuurien loistava tutkija O.Spengler kirjassaan "Länsimaiden perikato". Tosin on huomautettava, että hän piti suurimpana syynä tähän suurkaupungistumista ja niiden rappiota. Tämän hetken muuttovirroista hän ei tiennyt.
Suomessa Timo Vihavainen on mielestäni varsin ansiokkaasti analysoinut nykytilaa kirjassaan "Länsimaiden tuho". Hän näkee tulevaisuuden varsin masentavana: Ihminen varoituksista huolimatta riistää edelleen luontoa voimakkaasti; länsimaat näyttävät painuvan idän nousevien suurvaltojen varjoon; länsimaiden sisällä kasvaa eristäytynyt maahanmuuttajasukupolvi, joka väistämättä tulee muuttamaan niiden luonteen; kulttuurin tilalle on tullut konsumerismi ja mammona, jotka ovat synnyttäneet uuden narsistisen ja itsekkään ihmistyypin; kansainväliset muuttovirrat ovat jo perusteellisesti muuttaneet maailmaa jo yhden sukupolven aikana; parinsadan vuoden kuluttua voidaan luultavasti puhua länsimaista enää vain maantieteellisessä ja historiallisessa mielessä. Ja vielä: "Vähin, mitä voi tehdä, on ainakin sanoa mielipiteensä, olla elämättä valheessa, kuten Alexandr Solzenitsyn aikoinaan vaati. Mutta ensin on suostuttava näkemään mitä tapahtuu. On joskus sanottu, että maailma on avoin salaisuus. Mehän näemme paljon enemmän kuin ymmärrämme, koska emme uskalla ymmärtää".

Mitä nyt näemmekään? Suomen valtava byrokratiakoneisto jauhaa ja jauhaa ja käyttää satoja miljoonia euroja kansainvälisten pakolaisten, siirtolaisten ja liikkujien maahanmuuttoon, asumiseen, elämiseen ja koulutukseen maassamme. Kehdataan myös käyttää perusteena talouskasvua työperäisenä maahanmuuttoperusteena, vaikka vallitsevan laman takia on menetetty satoja, tuhansia työpaikkoja.
Kaikki tämä on pois omilta kansalaisilta. Ja apua voidaan aina antaa sinne, missä sitä tarvitaan.* Tätä maata on kerran puolustettu raskain tappioin mutta itsenäisyys säilyttäen. Tällä kertaa valtaus tapahtuu ilman puolustusta kansalaisten katsellessa tumput suorina, kuinka maatamme myydään pala palalta ja annetaan vielä vieraalle tulijalle suuri summa rahaa kouraan. On syytä avata silmät.

Markku Penttilä, fil. maist., Helsinki