Timo Hellman

Julkaistu alunperin Aamulehden blogissani 28.4.2009


Heti kärkeen sanon, että merkintä rakentuu enimmäkseen omasta pohdinnastani, ei välttämättä tarkasta ja analyyttisestä tutkimisesta.

Monikulttuurisuus -etnisyyden ohella on ollut Euroopassa luonnollinen asiantila jo Rooman vallan ajoista saakka ja pitempäänkin. Rooman, Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnan kaltaisissa massiivisissa valtiojärjestelmissä sisäinen koheesio oli riippuvainen toimivasta monikulttuurisuudesta, parhainkaan väkivaltakoneisto ei voi väkisin ylläpitää järjestystä yksinään ilman jatkuvia komplikaatioita.

Ranskan vallankumouksesta ja Napoleonin sodista (myös Yhdysvaltain itsenäistyminen näytteli yhtä osaa) liikkeelle lähtenyt kehitys johti kansallisuusaatteen muodostumiseen, minkä näyttävimpiä ilmentymiä oli mm. Euroopan "hullun vuoden" 1848 tapahtumat. Kansallisuusaate oli loogista jatkumoa 1700-luvun valistukselle, joka alkoi murentaa feodaalista ja aatelin hallitsemaa säätyvaltaa. Mm. suomalainen kirkonmies ja taloustieteilijä Anders Chydenius 1700-luvulla paheksui tapaa, jolla omalla työllään ravintonsa hankkivia halveksittiin vaikka he käytännössä elättivät aateliston - ja Chydeniuksen edustaman pappissäädyn.
Näin ollen kansallisuusaate nosti esiin kansan yksikkönä, jonka sisäinen koheesio tuli perustua kieleen, verenperintöön ja yhteiseen kulttuuriin kosmopoliittisen aateliston johtaman sääty-yhteiskunnan sijasta.
Suurten, monietnisten monarkioiden kuolinkelloja alettiin viritellä - tämä näkyi 1800-luvulla "hullun vuoden" lisäksi erityisen hyvin Balkanilla, jossa turkkilainen osmanivalta alkoi menettää otettaan.

Ratkaiseva nationalismin eräänlaiseen riemuvoittoon johtanut mullistus, 1. maailmansota saikin kipinänsä juuri Balkanilta. Sodan seurauksena kolmen keisarikunnan raunioille syntyi uusia eurooppalaisia kansallisvaltioita rutosti entisten lisäksi. Niiden politiikassa esiintyi enemmän tai vähemmän ratkaisevana tekijänä yhteisen kielen, verenperinnön ja kulttuurin vaaliminen yhden demografisesti dominoivan kansallisuuden kesken - poikkeuksena Jugoslavian omituinen kuningaskunta, joka tosin rakentui serbien hegemonialle ja kantoi alusta asti voimakkaiden etnisten ristiriitojen taakkaa, ja Neuvostoliitto.
Rauhansopimukset ja rajojen vedot johtivat kuitenkin siihen, että kaikissa uusissa kansallisvaltioissa oli dominoivan valtaväestön lisäksi monia etnisiä vähemmistöjä sen seikan lisäksi, että eräät vähemmistöt, kuten romanit ja juutalaiset, eivät juuri omanneet itselleen valtapyyteitä kansoina vaikka säilyttivätkin identiteettinsä - mm. Trianonin rauhassa 1920 vastasyntyneen Unkarin tasavallan rajojen ulkopuolelle mutta välittömään läheisyyteen jäi etnisiksi vähemmistöiksi suuria unkarilaispopulaatioita.

Tämä ei kuitenkaan johtanut suuressa mittakaavassa katastrofeihin ja ylittämättömiin ristiriitoihin, vaikka Sleesian kapinoiden kaltaisia levottomuuksia paikoin esiintyikin. Monikulttuurisuus toimi maailmansotien välisessä Länsi- ja Keski-Euroopassa pääsääntöisesti hyvin, jos mittarina pidetään vakaita ja väkivallattomia oloja, ilman positiivista syrjintää ja vähemmistöihin kohdistettua etnosensitiivisyyttä. Ristiriitoja esiintyi mutta ne jäivät pääasiassa verbaaliselle asteelle, poislukien valitettava antisemitismi joka johti mm. Unkarissa juutalaisten yliopistokiintiöihin, ollen johtamatta kuitenkaan vielä holocaustin kaltaisiin etnisiin puhdistuksiin.

Monikulttuurisuuden malli ja varsinkin vallanpitäjien suhtautuminen siihen ei ollut luonnollisestikaan täydellistä, moderniin yhteiskuntaan kelpaamattomia tendenssejä se sisälsi paljon, mutta mikrotasolla se ilmeni monella tasolla jouhevammin kuin nykyinen monikulttuurisuusideologia, jossa vähemmistöihin kohdistuva etninen ja kulttuurinen sensitiivisyys usein tahtoo syrjäyttää demografisesti hallitsevan kantaväestön kannalta helpot ja edulliset näkökohdat sen lisäksi, että länsimaisen kulttuuriympäristön moderni viitekehys alkaa menettää merkitystään mm. sekulaarin oikeuslaitoksen laiminlyönnissä.

Suomen näen edustaneen tällaista monikulttuurisuutta 1990-luvulle saakka, jolloin monikulttuurisuusideologia alkoi saada jalansijaa. Suomenruotsalaiset, tataarit, saamelaiset, juutalaiset ja romanit olivat saumaton osa yhteiskuntaa ja suomalainen kansallisaate käytännössä hyväksyi heidät sen jäseniksi oman identiteetin omaavina vähemmistöinä.

Mitä voisimme ottaa opiksemme ja miten soveltaa oppimaamme?

Esitän muutaman parannusehdotuksen ranskalaisilla viivoilla.

- Vanha monikulttuurisuusmalli parhaimmillaan kykeni valtion kansankokonaisuuden sisäiseen egalitarismiin, oikeudet ja velvollisuudet olivat makrotasolla kaikille samoja. Tästä hyvä esimerkki on Pohjoismaat - kansallisvaltioita nekin. Tähän pitäisi pyrkiä kaikilla tasoilla, myös sekulaarilla.

- Sekulaarin egalitarismin mahdollistamiseksi uskonnolliset instituutiot ja valtio tulisi erottaa toisistaan. Tämä koskee myös kunnallishallintoa. Pyrittäisiin välttämään uimavuorokiistojen kaltaisia tapauksia ennaltaehkäisemällä ne.

- Kansallisvaltio ei pakottaisi yksilölliseen assimilaatioon mutta ei myöskään seisoisi sen tiellä em. uimavuorojen tavoin.

- Kansallisuusaate ja moderni yksilöllisyys eivät sotisi toisiaan vastaan, konservatiivien lisäksi kansallismielisten joukkoon olisivat tervetulleita homoseksuaalit, kannabiksen polttajat, siviilipalvelusmiehet, vihreät ym.

Modernina nationalistina näen, että modernisoitu nationalismi ei ole vain hieno mahdollisuus vaan myös välttämättömyys 2000-luvun ristiriitojen lieventämiseksi.