Jari Leino

Tasan vuosi sitten yli 560 000 suomalaista päätti antaa äänensä perussuomalaisille. Se oli lähes 450 000 ääntä enemmän kuin edellisissä ek-vaaleissa. Monet äänestivät perussuomalaisia protestoidakseen vanhojen puolueiden poliittista kähmintää, konsensusta ja "ajatusrikollisten" vainoamista vastaan.

Perussuomalaiset saivat peräti 34 kansanedustajaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa. Tämä tunnetaan nimellä jytky.

Siitä on nyt kulunut tasan vuosi. Katsotaanpa, millaista vastinetta perussuomalaisia äänestäneet ovat saaneet äänelleen.

Uuden eduskunnan työskentely ei päässyt käytännössä lainkaan käyntiin ennen pitkää kesälomaa. Osaltaan tähän vaikuttivat pitkät ja vaikeat hallitusneuvottelut. PS:n päätös jäädä pois hallituksesta oli monille pettymys. En halua nyt tässä pohtia, olisiko PS:n kannattanut mennä hallitukseen vai ei, mutta totean vain sen tosiasian, että minulle (politiikkaa aiemmin hyvin vähän seuranneena) oli karmea yllätys, miten vähän eduskuntapuolue pystyy vaikuttamaan asioihin hallituksen ulkopuolelta. Eli ei lainkaan.

Muut vanhat, isot puolueet pystyvät ehkä saamaan jotain aikaan myös oppositiosta käsin, koska niillä on takanaan vahvat intressiryhmät ja oma osuutensa virkamieskunnasta, mutta perussuomalaisten on ollut täysin mahdotonta saada aikaan mitään näkyvää, muutamia tuloksettomia välikysymyksiä lukuunottamatta.

Maahanmuuttopolitiikan järkevöittämistä toivoneiden mielestä PS:n ensimmäinen jytkyvuosi on ollut täydellinen pettymys. En usko, että kukaan voi vakavissaan sanoa olevansa PS:n toimintaan tyytyväinen maahanmuuttopolitiikan suhteen. Mikään ei ole muuttunut. Ainakaan parempaan päin. Kaikkein surkeinta on ollut Nuivan vaalimanifestin allekirjoittajien täydellinen hiljaisuus - Olli Immosen muutamia ansiokkaita kirjallisia kysymyksiä lukuunottamatta. He eivät ole pystyneet tuomaan oikeastaan ensimmäistäkään Nuivan vaalimanifestin monista hyvistä ehdotuksista julkiseen keskusteluun. Osaltaan tämä johtuu tietysti siitä, että eduskunnassa on viimeisen vuoden aikana käsitelty muitakin erittäin tärkeitä ja polttavia ongelmia, kuten perustuslain muutos ja europankkitukihimmelit.

Paras esimerkki maahanmuuttopolitiikan ajautumisesta sivuraiteelle on Jussi Halla-ahon kohtalo. Kärkevänä ja sanavalmiina nettikirjoittajana (ja toisaalta tunnollisena asioihin perehtyjänä) tunnettu mies on hukutettu hallintovaliokunnan puheenjohtajalle kuuluvien paperipinojen alle ja ajettu parilla hyvin masinoidulla mediakohulla tilanteeseen, jossa nimenomaan netissä kannatuksensa kerännyt bloggaaja ei enää uskalla kommunikoida kannattajiensa kanssa netissä juuri lainkaan. Halla-ahon merkittävin maahanmuuttopoliittinen teko vuoden aikana oli Addis Abebaan tehty virkamatka ja sen perusteella syntyneet toimenpide-ehdotukset perheenyhdistämisten tiukentamiseksi. Median käyttämää valtaa ja toisaalta Halla-ahon mediasuhteiden kehnoutta ja perussuomalaisten oman mediatuotannon puutteita kuvaa se, että nämä erittäin hyvät toimenpide-ehdotukset eivät ole saaneet minkäänlaista julkisuutta. Eivät edes nyt, kun asia on erittäin ajankohtainen ja perheenyhdistämislainsäädännön muuttamisesta keskustellaan laajalti.

Kaikkein katastrofaalisinta maahanmuuttopolitiikan suhteen on mielestäni se, että - paitsi että PS-kansanedustajat eivät sano mitään maahanmuuuttopolitiikasta - myöskään muut puolueet eivät puhu siitä mitään. Maahanmuuttopolitiikka on mediassa ja politiikassa liitetty niin tiiviisti perussuomalaisiin, että siitä on tullut muille puolueille täydellinen tabu. Ennen jytkyvaaleja monista puolueista kuului kriittisiä puheenvuoroja, nyt ei mitään. Kukaan ei halua puhua asiasta, josta puhumalla leimautuu perussuomalaiseksi ja/tai rasistiksi.

Ja sitä leimaamistahan on riittänyt. Perussuomalaiset ovat median epäreilun suurennuslasin alla antaneet ihan kiitettävästi aihetta yhä uusille mediakohuille, jotka ovat aivan selvästi haitanneet PS-eduskuntaryhmän keskittymistä varsinaisiin asioihin. Paljon aikaa ja harmaita hiuksia olisi säästetty, jos eduskuntaryhmä ei olisi niin kärkkäästi lähtenyt mukaan kaikkiin median vedätyksiin.

Median häikäilemätön vaino ja PS-eduskuntaryhmän mediapelisilmän puuttuminen huipentuivat tänään James Hirvisaaren erottamiseen hänen avustajansa Helena Erosen blogikirjoituksesta nostetun kohun ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lernerin loukatun egon takia. Kokonaisuutena tämä Eroskausti on käsittämättömän absurdi esimerkki täysin tyhjästä nostetusta mediakohusta ja Pirkko Ruohonen-Lernerin täydellisestä mediapelisilmän puuttumisesta (tai täysin tahallisesta omaan maaliin pelaamisesta). Eroskaustissa kiteytyy kaikki se konsensuskähmintä, Politikointi, puoluekuri, "ajatusrikollisten" vainoaminen, poliittisen korrektiuden vimma ja pikkusieluisuus, joka suomalaista politiikkaa ja vanhoja puolueita on vaivannut. Kaikkein absurdeinta, suorastaan makaaberia, on se, että perussuomalaiset halusivat ajoittaa Hirvisaaren häpeällisen erottamisen nimenomaan jytkyn vuosipäivälle.

Mitäs minä sanoin -tyyppinen lällättely on minulle luontainen, lähes geneettinen ominaispiirre, mutta jos joku luulee, että minä iloitsen näistä perussuomalaisia kohdanneista vastoinkäymisistä, hän on väärässä. Myöskään Muutos 2011:lle ei tule koitumaan tästä tilanteesta minkäänlaista kilpailuetua. Tilanne on kaikin tavoin surkea ja surullinen kaikkien niiden kannalta, jotka toivovat Suomeen järkevämpää maahanmuuttopolitiikkaa ja terveempää poliittista kulttuuria.

Yhteenvetona haluaisin lausua eurooppaministeri Alexander Stubbia mukaillen: Vittu Mitä Politiikkaa.