Jari Leino

Toisinajattelijoiden vainoaminen on viime aikoina saavuttanut melkoiset mittasuhteet Suomessa. Kaiken huipennus oli vaatimus, että eduskunnan pitäisi säätää laki, jonka mukaan tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta estäisi tuomittua asettumasta ehdokkaaksi vaaleissa. Vaikka vaatimuksen esittäjä onkin eräs tietty kohujulkisuutta tavoitteleva dosentti, hänen esittämänsä ajatus saattaa pyöriä monenkin itseään demokratian ja yhdenvertaisuuden puolestapuhujana pitävän punavihreän ihmisen päässä yön pimeinä tunteina tai suloisissa päiväunissa.

Ajatus kansalaisluottamuksen menettämisestä ei sinänsä ole uusi. Vuoden 1889 rikoslaissa kansalaisluottamuksen menettäminen ainiaaksi tai 1–15 vuoden määräajaksi oli lisärangaistus, joka voitiin tuomita kuritushuone- tai vankeusrangaistuksen ohella. Kansalaisluottamuksen menettämisseuraamus poistettiin laista vasta vuonna 1969.

Kansalaisluottamuksensa menettänyt ei ollut äänioikeutettu eikä vaalikelpoinen kunnallisissa tai valtiollisissa vaaleissa. Häntä ei voitu nimittää valtion tai kunnan virkaan eikä valita jäseneksi kunnallisiin lautakuntiin tai yhdistyksen hallitukseen. Hän ei myöskään voinut toimia todistajana eikä toisen henkilön asiamiehenä oikeudessa. Lisäksi hän ei saanut toimia kauppiaana eikä harjoittaa eräitä laissa mainittuja elinkeinoja.

Talousrikoksiin syyllistynyt voidaan nykyäänkin tuomita liiketoimintakieltoon, mutta ihmisen sulkeminen demokraattisten vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelle tuntuu nykyään epäoikeudenmukaiselta rangaistukselta. Varsinkin "ajatusrikollisiin" sovellettuna.

Kaikkein laajimmin kansalaisluottamuksen menettämistä käytettiin sisällissodan jälkeen vuonna 1918 valtiorikosoikeuksissa, joissa yli 60 000 hävinneellä puolella ollutta kansalaista tuomittiin eri mittaisiin vankeusrangaistuksiin ja menettämään kansalaisluottamuksensa määräajaksi. Tuomioista huolimatta eduskunnan suurimpana puolueena seuraavan vuoden vaaleissa pysyi Suomen sosialidemokraattinen puolue, tosin 12 paikkaa menettäneenä. Kommunistinen puoluehan oli tuolloin Suomessa kielletty.

Suomen "eliitillä" on ollut tapana nostaa kansakunnan kaapin päälle tiettyjä ylhäältä päin annettuja "virallisia totuuksia", joita kansalaisilla ei ole lupa arvostella. Neuvostoliiton kaaduttua kaapin päälle on nostettu EU, monikulttuurisuus ja ilmastonmuutos. Näiden totuuksien arvostelijoita rangaistaan ankarasti.

Mutta mitä kansalaisille jää, jos heiltä riistetään mahdollisuus demokraattiseen vaikuttamiseen? Silloin ainoiksi vaihtoehdoiksi jäävät alistuminen tai väkivalta.

Lait kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta ovat huonoja lakeja. Huonoja lakeja on muutettava, jos kansalaisten enemmistö niin haluaa. Lakien muuttaminen on eduskunnan tehtävä. Jotta eduskunta pystyisi hoitamaan tämän tehtävänsä, kansanedustajilla pitää olla oikeus kritisoida huonoina pitämiään lakeja.